Blogi

Jonas Lidström

työhönvalmentaja

Kirjoitettu
11.03.2020

Z-sukupolvi, tiedät kaiken mitä sun tarviikin tietää

Tää on mun kutsumusammatti.
Tiesin jo ala-asteella mikä musta tulee isona.
Pittää kattoa, mikä musta tullee isona.
Meen sit vaa opiskelee, vaikka lääkäriksi tai lakimieheksi, tai siis, sitku on motii.

Vai miten se menikään? Tunsihan Nostradamuskin, tuo aikansa herra, suurta kutsumusta lääkärin ammattiin samalla ennustellen yhtä sun toista. Helppoa ja mukavaa.

Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja tietääkseen, että totuus asettuu johonkin tuolle välille. Kuitenkin vain ani harva tietää peruskoulua päättäessään tai lukion loppumetreillä, mille alalle todella haluaisi lähteä suuntamaan askeltansa. Opinto- ja uraohjaus alkavat jo perusopetuksessa ja jatkuvat läpi toisen asteen, mutta vääjäämättä varsin vähäisinä määrinä. Etenkin niukkuus henkilökohtaisen ohjauksen määrästä on noussut esiin usein. Työelämä ja koulutusta vastaavat tehtävät ovat käsitteitä jossain siellä. Ladataanko hieman liian suuret odotukset muutaman viikon TET-jaksoille perusopetuksessa tai hatarille uratarinoille lähipiiristä ja sosiaalisesta mediasta?

Monet odottavat suurta ahaa-elämystä, joka iskee kuin salama syyspimeillä varoittamatta, odottamattomaan aikaan. Jos meiltä työelämässä olevilta kysyttäisiin, miten olemme työhömme päätyneet, vastauksina kaikuu luultavasti jotain aivan muuta kuin ahaa-elämyksiä. Urapolut punoutuvat mitä pienimmistä palasista ja alkutaipaleella autuaan tietämättömänä oleminen voi olla kultaakin kalliimpaa kokonaisuutta ajatellen.

Yhtä kaikki, vuosien varrella kerätty osaaminen ja nykyajan tempoa mukailevat työ- ja koulutusmarkkinat varmistavat omalta osaltaan sen, että vain pieni osa työntyy enää oppilaitoksesta eläkevirkaansa. Poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi useat manuaaliset alat ovat säilyneet vetovoimaisina ja pitkiin työsuhteisiin työllistävinä, mikä on erityisen tärkeää työmarkkinoiden toimivuuden kannalta.

Nuorten uraohjauksessa on kuitenkin mielestäni tärkeää istuttaa ajatusta siitä, että elinikäinen oppiminen on vahvasti läsnä ja kouluttautumista usealle eri alalle tarvitaan työuran aikana. Kun tämän ajatuksen saa osaksi arkitodellisuutta, ei niinkään kielteisenä asiana, vaan mahdollisuutena kokemus- ja tapahtumarikkaalle työelämälle, avaa se nuorelle huomattavasti enemmän ovia kuin ennen kaikki oli paremmin -ajattelu.

Yli puolet opiskelupaikoista täytetään vuodesta 2020 alkaen ylioppilastutkinnon arvosanoihin ja ammattikorkeakouluissa ylioppilastutkinnon arvosanoihin ja ammatillisen perustutkinnon arvosanoihin perustuen, kertoo Opetus- ja kulttuuriministeriö. (Opiskelijavalintojen kehittäminen, 2018)


Äkkiseltään tämän voisi ajatella kohdistavan lisää paineita nuorten varhaisiin alavalintoihin, niihin hitteihin tai huteihin, joiden kautta oma ala lopulta usein löytyykin. Väärän alavalinnan vuoksi ensikertalaisuutensa ekstrapisteineen menettävä tai vasta muutaman vuoden myöhemmin opinnoissa ryhdistäytyvä ei kuitenkaan ole innostunut ajatuksesta, että aloituspaikkoja pelkällä valintakokeella on tulevaisuudessa entistäkin vähemmän ja kilpailu paikoista kova. Tämän lisäksi ylioppilaskirjoituksiin ladataan yhä enemmän odotuksia kauhuskenaarioineen, sillä uudistuksen myötä niiden painoarvo kasvaa todistuksella suoraan jatko-opintoihin haettaessa. Muistan itsekin alisuoriutuneeni, no wonder, vaikkakin reittini kohti jatko-opiskeluja oli abikeväänä yhtä epäselvä kuin paatuneen poliitikon vastaus kyselytunnilla.

Uusi järjestelmä kannustaa nuoria siirtymään yhä varhaisemmin korkeakouluopintoihin. Toivottavasti myös resurssit oppilaitoksissa työelämälähtöisyyteen ja oppilaan uraohjaukseen korreloisivat jo meneillään oleviin koulutusmaailman muutoksiin. Pahimmillaan lopputulemana voi olla vielä aikaisemmassa vaiheessa kelkasta tippuvia nuoria, joiden hartioille kasataan kohtuuttomasti paineita ilman oikea-aikaista tukea, muulloinkin kuin nivelvaiheissa. Ajatus jatkosta kypsyy pitkin koulutaivalta, eikä putkahda yhdessä yössä.

Äiti pojastaan pappia toivoi, kuuluu sanonta. Mutta toivoiko poika sisimmässään, että hän olisi tiennyt eri urapoluista ja vaihtoehdoista jo ennen ensimmäistä yhteishakua? Olisiko hän voinut tutustua käytännössä useampaan eri alaan, tuettuna, pitkin matkaa?

Kun me kaikki kohtaamme tulevaisuutensa kanssa kipuilevia nuoria, on lohdullista muistuttaa, ettei kenenkään meistä tarvitse olla Nostradamus. Ollapa pappi tai vaikkapa Bambi, matka on tärkein.

Jonas Lidström toimii työhönvalmentajana Ekatyö-ohjauspalvelussa Nuorten Ystävillä.

Jaa blogikirjoitus

  

Kommentit

11.03.2020 : Kcmd
Asiaa!

Jätä kommentti