Tarja Kulju

perhehoidon sosiaalityöntekijä

Kirjoitettu
30.03.2020

Sijaisvanhemmuus haastaa jatkuvaan kasvuun

Jokainen sijoitettu lapsi tuo sijaisperheeseen oman menneisyytensä, siihen asti oppimansa tavat, kiintymyssuhdemallinsa, tyydyttymättömät tarpeensa. Mukana ei kuitenkaan seuraa ainuttakaan opaskirjaa tai käyttöohjetta.

Mikä sijaisvanhemmuudessa innostaa? Mikä saa hakeutumaan valmennukseen ja sitä kautta ottamaan perheeseen tuntemattoman, ehkä traumatisoituneenkin lapsen? Syitä on varmasti monenlaisia, mutta usein sijaisvanhemmaksi haluavalla itsellään on jonkinlaista omakohtaista kokemusta lapsen hädästä, kaltoinkohtelusta tai perheen sisäisistä ongelmista. Oma kokemus voi antaa hyvän pohjan sille, että pystyy asettumaan lapsen asemaan ja ymmärtämään hänen tarpeitaan. Se myös motivoi auttamaan ja tukemaan lasta, tarjoamaan lapselle sitä, mistä itse jäi aikoinaan paitsi.

PRIDE-valmennuksen aikana tulevien sijaisvanhempien omat lapsuuden kokemukset otetaan kotitehtävien muodossa tarkasteluun, sillä omista kokemuksistaanhan jokainen ammentaa. Millainen kiintymyssuhde minulla oli äitiin, entä isään, tulinko nähdyksi ja kuulluksi, millaisen kasvatuksen sain? Olenko kenties itse kokenut traumaattisia asioita, joita olen painanut sisääni?  Käsittelemättömät traumat tai kriisit tulisi nousta tässä vaiheessa esiin, jotta voidaan arvioida, miten ne vaikuttavat mahdolliseen sijaisvanhempana toimimiseen.

Valmennuksen aikana tulevaa sijaisvanhempaa pyydetään ”sovittamaan sijaisvanhemman takkia” mm. miettimällä, miten hän tulisi reagoimaan ja käyttäytymään haastavan lapsen kanssa. Lapsen haasteena voi olla niin puhumattomuus ja vetäytyminen kuin äärimmäinen levottomuuskin. Lähes kaikilla sijoitettavilla lapsilla on jonkinasteinen kiintymyssuhdehäiriö, joka ilmenee mitä erilaisimmilla tavoilla. Miten reagoin turvattoman lapsen oireiluun, jos oma kiintymyssuhteeni ei ole lapsuudessa kehittynyt turvalliseksi? Hyväksynkö omat vajavuuteni, jotta pystyn hyväksymään myös lapsen oireet ja tarvitsevuuden? Valmennusvaiheessa tulevia haasteita on tosin lähes mahdotonta hahmottaa realistisesti, kun ei voi edes tietää, millainen lapsi perheeseen tulee. Mutta silti niitä on hyödyllistä pohtia etukäteen, jotta välttyy negatiivisilta yllätyksiltä.

Toki viisautta on myöskin olettaa, että asiat menevät hyvin ja kaikesta selviytyy. Valmennusvaiheessa on myös tärkeää kuulla muiden positiivisia kokemuksia sijaisvanhemmuuden palkitsevuudesta. Tärkeää on myös ymmärtää, ettei ennakkovalmennus tee vanhemmista valmiita sijaisvanhempia, vaan valmennuksen jälkeen on enemmän kuin luvallista tarvita apua ja ohjausta.

Joskus uusi sijoitus voi alkaa kuherruskuukausilla, jolloin lapsi rakentaa pikkuhiljaa luottamustaan ja turvallisuuden tunnettaan perheessä. Tuolloin lapsi näyttäytyy helposti rakastettavana. Liian pitkä kuherruskuukausi on kuitenkin hälytysmerkki, sillä se kertoo yleensä siitä, ettei lapsi uskalla paljastaa todellisia tunteitaan. Toiset lapset taas testaavat perhettään heti ajatuksella ”kuinka mahdoton voin olla ennen kuin hylkäät minut”. Jokainen lapsi tuo mukanaan oman menneisyytensä, siihen asti oppimansa tavat, kiintymyssuhdemallinsa, tyydyttymättömät tarpeensa ilman ainuttakaan opaskirjaa tai käyttöohjetta mukanaan.

Mikäli sijaisvanhemman on itsensä aina pitänyt niellä tunteensa, käyttäytyä korrektisti ja olla mallikansalainen, voi hänen olla vaikeaa rakastaa lasta, joka riehuu, kiroilee tai valehtelee. Tai entäpä jos lapsi käyttäytyy seksuaalisesti tai häneltä puuttuu empatiataito? Lapsi voi saada sijaisvanhemman ymmälleen, epävarmaksi tai jopa vihaiseksi. On selvää, että sijaisvanhempi joutuu vastatusten omien tunteidensa ja omassa lapsuudessaan opittujen ajatusmalliensa kanssa. Tunnemyllerryksen lomassa sijaisvanhemman oletetaan vielä pystyvän tekemään rakentavaa yhteistyötä lapsen syntymävanhempien kanssa, jotka käyvät parhaillaan läpi elämänsä suurinta kriisiä.

Ei siis mikään helppo tehtävä. Sijoitettu lapsi omine tyydyttymättömine tarpeineen aktivoi sijaisvanhemmassa ennemmin tai myöhemmin hänen omat tunnelukkonsa ja traumansa, jos niitä on. Moni ihmettelee, miten lapsi osaakin kaivaa hänestä esiin juuri ne piirteet, joissa hän kokee olevansa keskeneräisin. Sijaisvanhemman omat haavat aukenevat – ja se kysyy häneltä kykyä tarkastella itseään rehellisesti. Miksi hermostun aina, kun lapsi raivoaa? Tunnenko itseni epäonnistuneeksi, jos lapsi ei osoita rakkautta minua kohtaan? Pystynkö hyväksymään lapsen jatkuvan huomiontarpeen?

Sijaisvanhemmuus ei ole pelkästään vaativaa ja haastavaa, se on usein myös ihanaa ja sydäntä lämmittävää. Mutta tunteita se herättää laidasta laitaan, heittää uusiksi koko perhedynamiikan ja laajentaa sosiaalisia verkostoja hämmästyttävän paljon. Tällöin sijaisvanhemman tärkeimmiksi ominaisuuksiksi nousevat yleensä joustavuus, mentalisaatiokyky sekä halu kasvaa ihmisenä ja vanhempana sijaisvanhemmuuden myötä. Joustavuus auttaa hyväksymään lasta koskevia päätöksiä silloinkin, kun ne ovat erilaisia kuin itse olisi toivonut.

Mentalisaatiokyvyllä tarkoitetaan kykyä ja halua pohtia toisen ihmisen kokemuksia, toiveita ja tarpeita, vaikka niistä ei voi koskaan olla täysin varma. Mentalisoiva vanhempi yrittää nähdä lapsen käyttäytymisen taakse ja ymmärtää, mikä tunne tai tarve sen takana on. Monille vanhemmille tämä on luontainen kyky, mutta toisesta perheestä muuttaneen lapsen kanssa se on aina haastavampaa.

Sijaisvanhemmuus on loistava tilaisuus tutkia itseään sekä lapsen kokemusmaailmaa ja ymmärtää, miten suuri merkitys lapsuuden ja nuoruuden ajan kokemuksilla on ihmisen myöhempään elämään.  Kuten Eeva Kollin blogissaan 2018 toteaa, ”iso osa sijaisvanhemmuuden työkentästä tehdään oman itsen äärellä, oman pään sisällä, omien tunteiden kanssa ja omaan kasvuun, ymmärrykseen ja kehitykseen tähdäten”. Yksin sijaisvanhemman ei kuitenkaan tarvitse tätä tutkimusmatkaa tehdä, vaan hän tarvitsee siihen vahvan tuen.

Säännölliset keskustelut Nuorten Ystävien työntekijöiden kanssa, osallistumiset työnohjauksiin, konsultaatioihin, koulutuksiin ja virkistyspäiviin ovat kaikki niitä tuen muotoja, joita sijaisvanhemmille Nuorten Ystävillä tarjotaan. Suhtautuessaan näihin avoimesti ja positiivisesti sijaisvanhempi ammentaa niistä paljon itselleen. Kaikkein syvällisimmin oman kasvun solmu- ja ratkaisukohtiin pääsee käsiksi työnohjauksissa, joiden tarkoituksena on juurikin oman sijaisvanhemmuuden roolin pohtiminen sekä tunteiden ja ajatusten läpikäyminen. Sijaisvanhempana kasvaminen tarkoittaa samalla aina sijoitetun lapsen parempaa ymmärtämistä ja sitä kautta toimivampaa vuorovaikutusta ja sujuvampaa arkea.

Jaa blogikirjoitus

  

Jätä kommentti