28.1.
Ajankohtaista

Elämäntyö Karhulan poikien vanhempina

 

Halosten ammattitaito kasvattajina on erittäin arvostettua ja vahvasti tunnustettua niin nuorten, perheiden kuin sosiaalityöntekijöidenkin keskuudessa.


Kaksikymmentä vuotta ja melkein 200 nuorta. Se on Maritta ja Terho Halosen saldo työstään perhekotivanhempina Pohjolakodissa.

Maritta ja Terho Halonen ovat tehneet koulukoti Pohjolakodissa mittavan työuran perhekotivanhempina perhekoti Karhulassa. Haloset ovat myötäeläneet lukuisten nuorten hätää, surua ja pelkoa sekä kokeneet paljon huikeita kasvutarinoita ja onnistumisia. Vaativaa työtä on tehty pyyteettömästi isolla sydämellä, ja hyvin tuloksin.

Eläkkeelle totutteleva pariskunta muistelee lämmöllä elettyä aikaa. Päällimmäisenä molemmilla on mielessä kiitollisuus kaikista nuorista ja heidän kauttaan syntyneistä ihmissuhteista. Haloset ovat luoneet kasvatusotteellaan lukuisiin nuoriin siteen, joka ei ole katkennut Pohjolakodilta itsenäiseen elämään siirtyessä. Suuri osa Karhulassa vuosien varrella asuneista nuorista pitää Halosiin tiivistä yhteyttä sijoituksen päättymisen jälkeenkin.

– Emme me perhekotivanhemmuutta työnä ole koskaan ajateltu. Se on enemmänkin elämäntapa, joka on antanut meille hirvittävän paljon. Mielessä ovat kaikki lapset, vanhemmat, lasten sosiaalityöntekijät ja tietenkin työkaverit, joita vuosien varrella on kohdattu ja joiden kanssa yhteistyötä on tehty. Nämä ihmissuhteet ovat todella arvokkaita, Haloset kertovat.

Halosten kasvatusideologiassa rakkaus, luottamus, rehellisyys ja arjen rutiinit ovat olleet keskiössä. Karhula onkin ollut monelle nuorelle ainoa paikka, joka on tuntunut oikealta kodilta. Maritta ja Terho ovat tarjonneet ydinperheen mallin, jolla jo yksistään voi olla eheyttävä vaikutus nuoren elämässä.

Halosten aloittaessa perhekotivanhempina heidän kaksi omaa tyttöä olivat jo muuttaneet omilleen. Halosille oli alusta asti selvää, että Karhulan pojat ovat osa heidän omaa ydinperhettään. Monet arjen ilot, juhlat, surut sekä pettymykset on eletty yhdessä.

 – Eihän omaa perhettä ja perhekotivanhemmuutta voi erottaa toisistaan. Meillä oli Karhulassa oma koti melkein 20 vuotta, joten luonnollista oli, että omat lapset ja perhekodin pojat olivat tekemisissä keskenään. Perhejuhlat olivat aina yhteisiä, vanhimman tyttömme häissäkin pojat olivat mukana. Pojat olivat aina niin onnellisia, kun perheessä tai perhekodissa oli juhlia, Maritta kertoo.

Normaalia tavallista arkea

Nuoren sijoitus koulukotiin perustuu nuoren elämänhallinnan ongelmiin. Koulukodin tehtävänä on tarjota turvallinen arki, uusi mahdollisuus ja eväät tulevaisuuteen. Haloset ovat tuoneet turvallisuutta ja normaaliutta Karhulan poikien elämään. Kasvatustyö on rakentunut turvallisten ja pysyvien aikuisten sekä koulun ja harrastusten tuomien rutiinien ympärille. Nuoren kanssa ollaan tiiviissä vuorovaikutuksessa.

 – Uusien poikien kanssa lähdettiin aina liikkeelle perusasioiden opettelusta. Tavallista oli, että nuorilla ei ollut minkäänlaista luottamusta aikuisiin. Monelle oli ihan uusi kokemus, että aikuinen huolehtii ja välittää. Nuoret kuitenkin janoavat kuulemista, läheisyyttä ja luotettavaa ihmissuhdetta. Aikuisten pitää näyttää nuorelle, että hänestä välitetään. Yhdessä tekemisen kautta luottamussuhde vähitellen rakentui nuoren ja aikuisen välille. Kun yhteys on saatu, se ei koskaan katkea, Terho sanoo.

Yhdessä tekeminen on ollut Halosille tärkeää koko perhekotivanhemmuuden ajan. Poikien kanssa on lasketeltu, marjastettu, kalastettu ja osa pojista on ollut Terhon mukana hirviporukassakin. Nuorten kanssa on tehty lukuisia reissuja, joista on jäänyt paljon elämänmakuisia muistoja.

 – Kerrankin olimme juhannustansseissa poikien kanssa. Hyvänen aika, että se oli hauska reissu. Pojilla oli kauluspaidat ja pikkutakit kesäyössä. Kotiin tultiin tietysti myöhään ja aloimme vielä porukalla yöpalalle. Samalla Pohjolakodin yövartioinnista vastaavan vartiointiliikkeen auto pyörähti pihaan ja pysähtyi valaistun keittiön ikkunan eteen. Yksi pojista aukaisi ikkunan ja huusi vartijalle: Ei täällä mitään hätää ole, me ollaan justiinsa tultu tansseista! Siitä saatiin vartijan kanssa makeat naurut, Maritta muistelee hymyillen.

Aikaa, läheisyyttä ja rajoja

Nuorille pitää antaa paljon aikaa ja läheisyyttä, jotta tuloksia syntyy. Monet ovat saaneet ennen koulukotia tulla, mennä ja tehdä mielensä mukaan ilman aikuisen puuttumista ja rajoja. Aikuisen pitää näyttää välittävänsä, ja rajojen asettaminen ja puuttuminen ovat juuri sitä. Pitää myös hyväksyä, että nuoret tekevät virheitä ja erehtyvät. Sekin on ihan tavallista ja hyväksyttävää.

 – Virheistä opitaan. Erehdysten jälkeen nuorelle osoitetaan luottamusta. Näytetään, etteivät aikuiset luovuta tai hylkää, vaikka nyt tulikin munattua. Nuoret oppivat, että luottamuksen ja rehellisyyden pohjalle on hyvä rakentaa elämää, Maritta toteaa.

Halosten aloittaessa perhekotivanhempina silloinen Pohjolakodin johto antoi heille evästyksen: Aina kun saatte yhden nuoren pelastettua elämälle, olette onnistuneet.

 – Paljon on naurettu ja itketty. Perhekotivanhemmuus ei ole aina helppoa. Työ on antanut paljon, mutta välillä myös ottanut, etenkin, jos kova työ ei ole tuottanut tulosta. Aina ei ole voitu auttaa, vaan on joutunut voimattomana seuraamaan, kuinka nuori sijoituksen päättymisen jälkeen palaa rikosten ja huumeiden pariin, Maritta kertoo.

Koulukotiin tulevilla nuorilla on nykyään enemmän mielenterveyden häiriöitä kuin ennen. Osa nuorista tarvitsisi erityissairaanhoitoa, mutta hoitopaikkoja ei ole. Koulukodeissa hoidetaan paljon lapsia, jotka eivät sinne kuuluisi.

– Viime vuosina olemme muutaman kerran joutuneet toteamaan, ettemme pysty nuorta auttamaan ja kuntouttamaan. Nuorelle pitäisi löytää hänen erityistarpeitaan parhaiten vastaava hoitopaikka. Järjestelmä ei aina onnistu sitä tarjoamaan, ja se on nuoren kannalta todella ikävää, Haloset toteavat.

Yhteys säilyy koko elämän

Halosten onnistumisesta elämäntyössään kertovat ne kymmenet ja kymmenet Karhulan pojat, joista on kasvanut työssäkäyviä miehiä ja perheenisiä.

– Paras palkka ja kiitos ovat ne lukuisat yhteydenotot, joita saamme jatkuvasti. Viestejä, että hyvin menee. Me olemme monelle ne toiset vanhemmat, ja se on äärettömän arvokasta. Tätä palkkaa nautimme loppuelämämme, Maritta sanoo.

Haloset ovat kiitollisia siitä, että ovat saaneet tehdä vaikuttavaa työtä, jota työnantaja ja työkaverit ovat arvostaneet.

 – Aina oli tukea tarjolla ja se auttoi jaksamaan. Työnantajalta ja sosiaalityöntekijöiltä saatu luottamus työllemme oli iso motivaation lähde, Terho painottaa.

Eläkepäiviään Haloset aikovat viettää toimeliaasti. Nyt on aikaa tehdä asioita, joihin ei aiemmin ole ollut aikaa. Nuojuan mökillä ja Muhoksella Terholla on tekemättömiä metsätöitä ja Marittan sukkapuikot kilisevät kiivaasti.

 – Opettelemme eläkeläisen elämää ja nukumme näin aluksi univelat pois. Lasten ja lastenlasten kanssa touhutaan ja jos korona suo, niin kylästellään poikien ja muiden tuttujen luona ympäri Suomea.

Halosten eläköitymisen myötä päättyi yksi jakso suomalaisessa koulukotihistoriassa. Karhula oli Suomen koulukotien viimeinen laitosluvalla toimiva perhekoti ja Haloset sen viimeiset perhekotivanhemmat. Jatkossa Karhula on yksi Pohjolakodin kolmesta sijaishuollon erityisyksiköstä.

Kun Haloset vuodenvaihteessa jäivät eläkkeelle, heidän puhelimensa täyttyivät Karhulan poikien lähettämistä videotervehdyksistä. Videoilla nyt jo aikuiset miehet muistelevat lämmöllä ja huumorilla nuoruusaikojaan Karhulassa. Jokaisesta videosta välittyy vilpitön kiitollisuus, arvostus ja rakkaus Halosia kohtaan. Videoita katsoessaan Marittan ja Terhon silmät kostuvat, mutta välillä naurukin raikaa. He ovat jättäneet jälkensä kasvattamiensa lainapoikien elämään, mutta niin ovat pojatkin jättäneet elämänmittaisen jälkensä Halosiin.